On tavallisen työssäkäyvän viikon paras hetki. Nyt voi hiljalleen antaa viikon aikana kertyneiden ikävien ajatusten ja väsymyksen murusten valua hiljalleen pois ja antaa rauhan vallata mielen. Kaksi päivää tätä, elämää, ja sitten arkipuristus alkaa taas.
Olen jossain määrin kateellinen ihmisille, jotka tekevät sellaista työtä, johon he tuntevat intohimoa. Minä käyn töissä rahan vuoksi. Muistan vielä nykyisessä työpaikassani ajan, jolloin tunsin intoa työtäni kohtaan. Vuosien vieriessä ja tiettyjen epäkohtien hypättyäni silmilleni motivaationi ja intoni on kadonnut. Nyt on jäljellä enää iloton ja innoton kuori. Se on surullista: työhön pitäisi aina olla edes jonkinlaista innostusta, sekä oman itsensä että työn vuoksi.
Työn merkityksettömyys ja tietynlainen toivottomuus (eli toivo paremmasta puuttuu) vievät voimia. Jokainen päivä on eräänlainen näytelmä elämän virrassa, jota ei oikein enää tunnista omakseen. Haaveilu ja mielenkiintoisten asioiden miettiminen täyttävät päivän, koska todellisuutta ei jaksa katsella. Olo muuttuu etäiseksi ja poissaolevaksi.
Pyrin parhaani mukaan huolehtimaan hyvinvoinnistani, mutta arkeni hankaloittaa sitä. Ei ole aikaa, vaikka rahaa voisi ollakin. Ei ole voimia, kun voimani valuvat työhöni. Kiinnostusta olisi vaikka mihin, mutta sille ei yksinkertaisesti ole tilaa, se pitää tukahduttaa ja energiat suunnata itselleni merkityksettömään. On ikävää tiedostaa elämään ja itseensä liittyviä asioita, kun olisi "pakko" pitää oravanpyörää käynnissä.
Jotenkin haluaisin selvittää vahvuuksiani ja kiinnostuksen kohteitani, mutta en tiedä, mistä aloittaa. Haluaisin levätä ja rauhoittua niin, että ajatukseni pääsisivät virtaamaan vapaasti. Haluaisin kuunnella ajatuksiani, jotta tuntisin itseni. En vain tiedä, mistä aloittaa. Tuntuu, että kun aloitan, niin arki puristaa ajatukset kokoon ja en saa niitä enää koottua. Pyrkimykseni jäävät kesken.
Pienin askelin on edettävä, kun suuriin harppauksiin ei ole juuri nyt tilaa. Toivon joskus saavuttavani elämän, joka olisi enemmän näköiseni ja sopisi voimilleni. En vain tiedä, mihin suuntaan tähyilisin: jotain haaveita minulla toki on, mutta ei mitään konkreettista. Kun on ikänsä tehnyt, niin kuin "pitää", on vaikea tuntea omia vahvuuksiaan ja kiinnostuksen kohteitaan.
Minun täytyy ihan itse löytää ja toteuttaa oma polkuni. Missähän olisi sen alku?
"Minun täytyy ihan itse löytää ja toteuttaa oma polkuni. Missähän olisi sen alku?"
VastaaPoistaMinusta tuntuu siltä että olet jo löytänyt polun alun :).
Ihanaa viikonloppua ja varmuutta askeleihisi!
Minäkin olin tulossa sanomaan, että todennäköisesti sinä jo tallustelet sitä polkua pitkin :)
VastaaPoista"Minun täytyy ihan itse löytää ja toteuttaa oma polkuni. Missähän olisi sen alku?"
VastaaPoistaTiedän tunteen Itse ajattelen, että polun pää ns. sarastaa vaikka en ole sille vielä astunut. :)
Tuo sarastaminen kuulostaa oikealta :) Taidan olla löytänyt polkuni pään, mutta tämä alku on vain jotenkin niin vaikeaa. Erityisen vaikeaa on soveltaa sitä työelämään, kun nykyinen työni ei tarjoa itselleni oikein mitään hyviä eväitä eteenpäin. Siitä puuttuvat hyvät työkaverit, työn merkitys, itsensä toteuttaminen yms. Paljon siis. Miten muokata työ sellaiseksi, että siinä aidosti viihtyisin? Tai miten vaihtaa työtä? Vaikeita asioita :(
VastaaPoistaPuit käsittämättömän hyvin sanoiksi omat viime aikaiset ajatukseni! Minua ahdistaa nykyinen työni joka ei merkitse minulle muuta kuin säännöllistä tulonlähdettä. Työ kuluttaa minua henkisesti vähä vähältä, mutta en saa aikaiseksi etsiä uutta suuntaa. Nautin suunnattomasti rauhallisista viikonlopuista, kun saan vain tutkailla ajatuksiani ja keskittyä mielenkiintoisiin asioihin. Paluu arkeen on aina yhtä masentavaa, arki jotenkin imaisee mukaansa ja vie kaikki voimat. Tuntuu että aina kun ottaa yhden askeleen uuteen suuntaan, niin arki tönäisee kaksi askelta takaisin. Tarvitsisin varmaan vuoden loman että voisin oikeasti miettiä mitä elämältä haluan..
VastaaPoista-K
Tutulta kuulostaa. Pahimmat asiat olivat juuri tuo toivottomuus ja täydellinen omasta itsestä vieraantuminen.
VastaaPoistaVuorotteluvapaako on pois suljettu? Jos oikein pahaksi menee, kerää ensin rahaa, sitten sano itsesi irti, kärsi karenssi ja nosta sen jälkeen ansiosidonnaista? Tai burnout-sairasloma? Tai perusta joku innostava pikku toiminimi, ensin sivutoimisesti ja katso lähteekö se etenemään? Olisi jokin varaturva, jos päätyölle tapahtuu jotain tai jos haluat lopulta siitä pois. Tai ehkä löytyisi jokin toinen, mieluisampi työpaikka? Tai lähdetkö opiskelemaan? Onhan niitä vaihtoehtoja, vaikka mikään ei ehkä ihan heti tunnu hyvältä.
Uskoa ja voimia täältä sinulle. Kyllä kaikki vielä järjestyy, kun oikein sitä haluat.
Kiitos! :) Kyllä kai vuorotteluvapaa tms. olisi ihan mahdollinen, mutta se taas tarkoittaisi aikanaan palaamista samaan vanhaan. Lisäksi lyhyen (elämän mittakaavassa), arvokkaan vapaan pitämisen haluaisi olevan jotenkin erityistä, eli olisi mukava olla jotain kivaa tekemistä. En tiedä, pitäisi olla suunnitelma.
VastaaPoistaPieni toiminimi voisi kiinnostaa, jos minulla olisi jotain erityistaitoja tai keksisin jonkin hyvän idean. Tämäkin siis vaatisi pohtimista... Työttömäksi ei viitsisi heittäytyä tuosta noin vain, koska en ole koskaan saanut helposti töitä. Syrjäytyminenkään ei kiinnosta.
Opiskelu voisi ehkä olla vaihtoehto, jos keksisin hyvän alan. Työtä voisin vaihtaa, mutta tuskin se näin lama-aikana helppoa on. Haaveilen kyllä "paremmasta" työstä ja ehkä lyhyemmästä työajastakin.
Onhan niitä vaihtoehtoja, mutta ei helppoja sellaisia. Siksi todennäköisesti pohdin nyt pitkään ja hartaasti niitä ja jossain välissä yritän sitten suunnata johonkin... Työn vaihtaminen tuntuisi tällä hetkellä todennäköisimmältä, mutta katsotaan.
Kiitos tsempeistä, niitä kaivataan, kun yllättävän moni nimenomaan ei kannata turvallisesta elämästä luopumista.
K: kirjoittamasi voisi olla minunkin kirjoittamani! Hankalaa on juuri tuo, että raataa vain rahan vuoksi ja huomaa voimiensa ja elämänsä vain hiipuvan hiljalleen. Oma elämä ei siis ole omissa käsissä. Vapaa-aika luo sitten suurta kontrastia, kun viimein pääsee hetkeksi maistamaan elämää, minkä jälkeen arki maistuu taas aiempaakin katkerammalta.
VastaaPoistaOman elämänsä miettimiseen tarvitsisi tosiaankin aikaa, jota töissä pyörimällä ei todellakaan ole. Vapaa-aika on liian lyhyt aika rauhoittumiseen: juuri kun mieli rauhoittuu, ajatus alkaa kulkea ja ahdistukset karista pois, niin täytyykin mennä nukkumaan, jotta sietää seuraavan työpäivän. Ärsyttävää. Kovasti voimia sinullekin työelämään!